Linjapuhe Raamattuopiston Hengellisillä syventymispäivillä 28.8.2010 Timo Junkkaala
Kerrotaan vanhasta saarnamiehestä, joka aina piti yhden ja saman saarnan. Oli tilaisuus mikä tahansa, hänen tekstinään oli 2. korinttilaiskirjeen 5. luvun jae 19: ”Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan.”
Muutamat saarnamiehen ystävät kyllästyivät saman saarnan kuuntelemiseen ja järjestivät kerran niin, että saarnamiehelle Vanhasta testamentista tekstiksi Sanalaskujen 17. luvun sana: ”Tyhmän suuhun ei sovi suora puhe eikä ruhtinaan huulille valhe.”
Vanha pappi luki tuon tekstin ja jatkoi: ”Läheisesti tähän raamatunkohtaan liittyy toinen kohta Jumalan sanasta, apostoli Paavalin toisesta korinttilaiskirjeestä: Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan.”
Tänään meille on annettu toinen teksti, mutta myös otsikko Muuttunut sanoma. Edessämme on kysymys, tuleeko kristillisen sanoman muuttua ajan mukana. Vai onko meille annettu sellainen sanoma, joka tulee toistaa.
Tähän tilaisuuteen annettu teksti on myös apostoli Paavalilta, mutta hänen kirjeestään Galatalaisille, kirjeen ensimmäisestä luvusta jakeet 6-9. Kohta Paavalin kirjeiden hurjimpia. Yleensä hän aloittaa kirjeensä ystävällisesti ja kertoo hyviä asioita niistä, joille kirjoittaa. Galatalaiskirjeessä on toisin. Tekstimme kuuluu näin:
”Olen hämmästynyt, kun te näin pian olette luopumassa hänestä, joka on armossaan kutsunut teidät, ja olette siirtymässä toisenlaiseen evankeliumiin. Mitään toista evankeliumia ei kuitenkaan ole. Jotkut vain hämmentävät teidän ajatuksianne ja koettavat vääristää Kristuksen evankeliumia. Julistipa kuka tahansa teille evankeliumia, joka on vastoin meidän julistamaamme – vaikka me itse tai vaikka taivaan enkeli – hän olkoon kirottu. Toistan sen, minkä olen ennenkin sanonut: jos joku julistaa teille evankeliumia, joka on vastoin sitä minkä olette saaneet, hän olkoon kirottu. Yritänkö minä tässä vaikuttaa ihmisiin? Tai kukaties Jumalaan? Pyrinkö olemaan ihmisille mieliksi? Jos vielä pyrkisin miellyttämään ihmisiä, en olisi Kristuksen palvelija.”
Galatian seurakunnissa oli tapahtunut muutos, mutta se ei ollut hyvä. Kaikki muutos ei siis ole kehitystä parempaan. Usein tunnutaan ajattelevan, että kaikki muutokset ovat hyviä ja että ihmiskunta koko ajan edistyy hyvään suuntaan. Raamatun mukaan näin ei ole. On mahdollista omaksua jotakin, joka turmelee Jumalan sanoman ja työn, vääristää hänen evankeliuminsa, näin Paavali kirjoittaa.
Paavali oli julistanut evankeliumia, ihmiset olivat tunnustaneet syntinsä ja saaneet uskoa ne Jeesuksen sovitustyön tähden anteeksi. He olivat tulleet osallisiksi siitä pelastuksesta, jonka Jeesus oli kuolemallaan ja ylösnousemisellaan saanut aikaan. Heistä oli Jeesuksen seuraajia, koko heidän elämänsä oli uudistunut. Heistä oli tullut taivaan kansalaisia, ikuisen elämän perillisiä.
Nyt kaikki tuo oli vaarassa. Oli julistettu väärää sanomaa, muutettua sanomaa, jonka seurauksena oli vaara menettää kaikki.
Maailmassa on tapahtunut vain yksi suuri vallankumous. Näin väittää amerikkalainen filosofi ja teologi David Bentley Hart. Se tapahtui silloin, kun kristinusko tuli tähän maailmaan. Se merkitsi Hartin mukaan niin suurta ajattelun, moraalin ja kulttuurin muutosta, ettei mitään vastaavaa ole milloinkaan muulloin tapahtunut. Kristinusko mursi antiikin ajan kohtalonuskosta nousevan pelon, tarkoituksettomuuden ja toivottomuuden. Se antoi jokaiselle ihmiselle arvon, horjutti tuolloisen yhteiskunnan julmia rakenteita ja loi sellaisen lähimmäisenrakkauteen perustuvan inhimillisen ja moraalisen yhteisön, jollaista ei ollut koskaan ollut missään muualla.
Muiden antiikin ajan uskontojen ja filosofioiden suvaitsevaisuus oli - kuten Hart sarkastisesti kuvaa - suurimmillaan silloin kun ne ilman omantunnon tuskia suvaitsivat köyhyyttä, sairautta, nälkää, syyttömien julkisia mestauksia ja ei-toivottujen vastasyntyneiden lasten heitteillejättöä.
Erään uuden suomalaisen näytelmän lopussa julistetaan, että elämme juutalais-kristillisen maailmanlopun aikoja ja että tuleva uusi aikakausi on jo täällä. Hart kysyy, mitä tapahtuu, kun kristinusko nyt työnnetään syrjään. Viimeksi kulunut vuosisata ei lupaa hyvää. Usko siihen, että tiede voisi korvata uskonnon ja tehdä ihmiset paremmiksi törmäsi kahteen mielettömään sotaan. Maallistumisen edistyessä vapautui hirvittäviä voimia. Kun kristillinen käsitys ihmisarvosta ja lähimmäisenrakkaudesta väistyi, tilalle tuli rotuhygieniaan ja luokkataisteluun perustuva silmitön tuho. On arvioitu, että natsismi ja kommunismi tuottivat yhteensä yli sata miljoonaa ruumista.
Meidän aikanamme kumarretaan vain viihteen, kulutuksen ja rajoittamattoman valinnan vapauden julmaa jumalaa. Eivät edes viime vuosisadan diktaattorien jäljet pelota, vaan rohkeasti käydään tietä, jossa ihmisen yläpuolella ei ole mitään. Ihmiset vajoavat syvälle tarkoituksettomuuteen ja tyhjyyteen, jota yritetään täyttää yhä kovenevalla musiikilla, päihteillä ja erilaisilla materiaalisilla jumalan korvikkeilla.
Monet keskeiset länsimaissa vallitsevat arvot pohjautuvat yhä kristinuskoon. Kun ateisti vaatii oikeudenmukaisuutta, suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa, hän puolustaa arvoja, jotka kristinusko toi maailmaan. Mutta kun uusi rajoittamattoman vapauden uskonto, joka ei tunnusta mitään oman tahtonsa yläpuolella olevaa auktoriteettia, pääsee valloilleen, silloin tuo moraali on mennyttä.
”Kertomus ristiinnaulitusta Jumalasta otti itselleen kaiken, ja niin se vie lähtiessään myös kaiken mukanaan”, kirjoittaa Hart kirjassaan Ateismin harhat.
Onko meidän siis käymässä niin kuin Galatian seurakuntien: Onko kaikki vaarassa mennä?
Saamme nykyisin usein kuulla, että kirkon tulee ottaa huomioon yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset. Tulee seurata aikaansa, tulee kuunnella ihmisiä, ei saa jähmettyä vanhaan. Kirkossa on tullut tavaksi sanoa, että näinhän kirkko on aina tehnytkin, tosin usein vähän hidasliikkeisesti. Raamattua on koko ajan tulkittu uudelleen. Televisiossa tuli juuri ohjelma, joka oli kuvattu Ruotsissa. Siinä todettiin moneen kertaan, että se mikä ennen oli syntiä, ei ole enää. Annettiin ymmärtää, että sitä, mitä nyt pidämme syntinä, ei varmaankaan pidetä syntinä enää muutaman vuosikymmenen kuluttua.
Samalla kirkko yrittää vakuuttaa, että mikään olennainen ei ole muuttunut. Sanotaan, että kristillinen sanoma on säilynyt, vaikka etikka on jatkuvassa muutoksessa.
Onko kirkon sanoma siis muuttunut vai ei?
Yksi testi voisi olla sellainen, että kuvittelisimme, että Pietari ja Paavali tulisivat tänne kirkkoon ja osallistuisivat huomenna meidän jumalanpalvelukseemme. He ihmettelisivät monia asioita: kotikokoontumisten sijaan olisi rakennettu hieno, suuri kirkko. Kieli, pukeutuminen ja melankoliset virret olisivat outoja, samoin suomalainen hillitty käyttäytyminen. Mutta jos joku tulkitsisi heille tämän kaiken tuon ajan kreikan tai aramean kielelle, he jossakin vaiheessa havahtuisivat. He tunnistaisivat VT:n lukukappaleen. Sitten Paavali huudahtaisi: Hehän lukevat minun kirjettäni. Ja Pietari jatkaisi kohta: Nyt luetaan niitä Jeesuksen sanoja, jotka minä kuulin ja jotka kerroin Markukselle ja kirjoitti ne muistiin. Ehtoollisen asetussanojen kuuleminen olisi heistä erityisen puhuttelevaa.
Jotakin on pysynyt ennallaan. Ehkä juuri sen verran, että voimme uskoa, että meillä yhä on kristillinen kirkko. Onko siis syytä huoleen?
Paavali oli huolissaan siitä, että Galatian seurakunnissa oltiin luopumassa Kristuksesta. Hän kirjoittaa: ”Te mielettömät galatalaiset, kuka teidät on lumonnut. Asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna. ” Paavalin mukaan galatalaiset ovat sortuneet lain alle ja kadottaneet Jeesuksen.
Kirkon suurin uhka on usein ollut sen sisällä, siinä, että pelastava sanoma on vaihdettu johonkin muuhun. Hämmentävää on, että jotain samanlaista on vaarassa tapahtua nytkin.
Yksi esimerkki siitä radikaalista muutoksesta, joka uhkaa viedä meiltä pelastavan evankeliumin, on kirjassa, joka nyt on julkaistu syksyllä pidettäviä pappeinkokouksia ns. synodaalikokouksia varten. Kirjassa, jonka nimi on Minä uskon ja jonka alaotsikko kuuluu Jumala-usko 2010-luvulla, on monta hienoa artikkelia mm. uskon ja tiedon suhteesta ja siitä, miten vastaamme uusateismin haasteeseen. Mutta samaa ei voi sanoa artikkelista, jossa puhutaan Raamatusta ja Jeesuksesta. On traagista, millaisen muutoksen kouriin olemme joutuneet uskomme kaikkein keskeisimmissä asioissa, kun on kysymys Jumalan ilmoituksesta ja Vapahtajasta.
Tuossa kirjoituksessa julistetaan, ettei kirkolla ole yhtä Kristusta vaan monta eli että Raamatussa on erilaisia, keskenään ristiriitaisia käsityksiä Jeesuksesta. Siksi emme kirjan mukaan voi antaa yksiselitteisiä vastauksia esim. sellaisiin kysymyksiin kuin tekikö Jeesus ihmeitä, oliko hän naimisissa ja nousiko hän kuolleista. Kirjoittaja sanoo, ettemme voi edellyttää, että Jeesus olisi ollut omaa aikaansa edellä ja valistuneempi kuin aikalaisensa. Hänen mukaansa evankeliumit eivät pyri mahdollisimman totuudelliseen kertomiseen. Koska Raamatussa on keskenään ristiriitaisia näkemyksiä, ei kirjoittajan mukaan voida sanoa, että näkemys olisi oikeampi, siis raamatullisempi kuin toinen. Hän sanoo, ettemme voi paeta ´´Raamatun selvän sanan taakse”, koska ”sellaista ei ole olemassakaan”. Hänen mukaansa ei siis voida sanoa, että Raamattu sanoo niin tai näin, koska ”todellisuudessa Raamattu ei sano mitään”. Raamatun erilaisia lukutapojakin on hänen mukaansa vaikea arvioida asteikolla oikein-väärin.
Tämä ei ole vain yksittäinen kirjoitus. Näin eksegetiikassa on teologisessa tiedekunnassa opetettu jo kauan. Nyt kannamme sen opetuksen hedelmää. Ne jotka ovat kohdanneet Raamatun sanassa elävän Jumalan, eivät jaksa tällaista kuunnella, mutta ei se kiinnosta muitakaan. Viimeksi kuluneina vuosikymmeninä kirkko on kadottanut sellaisen määrän sekä jäseniä että jumalanpalveluksissa kävijöitä, että jo sen pitäisi havahduttaa. Näin on tapahtunut kaikkialla Euroopassa. Näyttää siltä, että parhaiten maallistumisen paineen ovat kestäneet ne sellaiset evankelikaalisiksi ja karismaattisiksi kutsutut seurakunnat ja kirkot, jotka ovat säilyttäneet perinteisen uskon Raamattuun Jumalan sanana.
Onko kirkon sanoma siis muuttunut? Yksi tapa tarkistaa asiaa on verrata juuri uutena painoksena ilmestyneen Jonas Laguksen hienon sielunhoidollisen kirjan Evankeliumin ääni sanomaa nykyajan sielunhoitoon tai vaikkapa kirkollisiin lehtiin, esim. Kirkko ja kaupunki –lehden sanomaan.
Mitä seuraa siitä, että sanoma muuttuu?
Vaikka kirkko usein pyrkii tässä sanomansa muutoksessa puhumaan tämän maailman asioista, se lakkaa olemasta yhteiskunnan omatunto. Siitä tulee päinvastoin yleisen mielipiteen vaimea kaiku. Kun Paavali alussa lukemassamme kohdassa varoitti muuttamasta sanomaa, hän asetti vastakkain ”olla mieliksi ihmisille” ja ”olla mieliksi Jumalalle”. Tässä on kirkon ja meidän jokaisen alituinen vaara.
Joskus täytyy oikein heristää korviaan ja kysyä, kuka nyt puhuu, kun politiikassa puhutaan uskosta, toivosta ja rakkaudesta ja joidenkin kirkon johtajien viesti on yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ilman että sanomassa on mitään liittymäkohtia Raamattuun.
Kun kirkko lakkaa julistamasta Jumalan sanaa, Raamatun vastaiset yhteiskunnalliset uudistukset menevät läpi kirkon hiljaisella ja jopa niin kuin nyt näyttää: äänekkäällä tuella. Selvimmin tämä näkyy tällä hetkellä avioliiton kohdalla.
Keväällä julkaistu piispainkokouksen selvitys oli pääosin erinomainen. Suurin osa tekstistä oli perusteellista, Raamatun sanasta nousevaa linjausta. Mutta sitten jossain toimitusvaiheessa teksti on annettu jonkun toisen käsiin, jotta saataisiin moderni uusi ajatus tekstiin mukaan ikään kuin vaihtoehdoksi. Siinä avataan mahdollisuus muuttaa kristillinen avioliitto aivan toiseksi. Tämä tehdään luonnollisesti ilman yhtään asiaa tukevaa raamatun tai kristillisen opin tai perinteen kohtaa, koska sellaisia ei olemassa. Tuo edellä kuvattu näennäisteologinen malli on antanut siihen mahdollisuuden.
Kolmas ja lopulta vakavin seuraus on, että siitä uskonnosta, josta on poistettu käsitys Raamatusta Jumalan sanana, ei Jeesus enää ole Jumalan Poika eikä syntien sovittaja, ei ainoa tie Jumalan luo, eikä kuoleman voittaja. Siellä ei ole enää ole Jeesuksen takaisinpaluuta, ei viimeistä tuomiota, ei taivasta eikä kadotusta. Se uskonto ei enää ole kristinuskoa. Se sanoma ei pelasta ketään.
Paavalin mukaan muutettu sanoma ei enää ole pelastavaa evankeliumia. Siksi hän käytti niin voimakasta kieltä. Saksan tunnustuskirkko otti 1930-luvulla tunnuksensa Ei toista evankeliumia juuri tästä Galatalaiskirjeen kohdasta.
Mitä meidän tulisi nyt tehdä?
Onko paluu mahdollinen? Hartin mukaan se on epätodennäköinen. Hän muistuttaa kuitenkin luostariliikkeestä, joka keskiajalla säilytti uskon kirkon johdon langettua usein maallisen vallan viettelyksiin. Ja sitten tuli uskonpuhdistus.
Niiden joille Raamattu on edelleen Jumalan sanaa tulisi nyt nousta esiin. On jälleen sanottava: Ei toista evankeliumia. Kirkolle on todellista hyötyä vain niistä, jotka kirkon omista perusteista käsin, Raamatulle ja kirkolle uskollisina nousevat haastamaan sen kirkon, joka on hukannut sanomansa.
Nyt on kirkkokansan kapinan aika. Sen kansan, joka ei seuraa niitä paimenia, joilla ei ole Hyvän Paimenen ääni. On konkreettisten tekojen aika. Ne tulee alkaa seurakuntavaaleista. Kirkko kuuluu niille, jotka haluavat uskollisina Jumalan sanalle seurata Vapahtajaa.
Jatkoa tulee seurata eduskuntavaaleissa. On syytä ilmaistava selvästi, että kristittyinä emme äänestä sellaisia puolueita ja henkilöitä, jotka ajavat Raamatun vastaista avioliittolakia.
Ja lopulta tärkein: Eräässä keskustelussa, jossa oli huokailtu maailman ja kirkon huonoa tilaa, sanoi lopulta yksi: Onhan meidät sentään hyvin lunastettu.
Kaikkien huolien keskellä ja niiden yläpuolella on suuri, iloinen viesti. ”Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan.” Luulen, että Paavali ja Pietari toistaisivat tämän sanoman, jos he olisivat täällä. Se on maailman paras ja tärkein sanoma. Sen uskominen ja kuuluttaminen on meidän vastauksemme aikamme kysymyksiin.
Tämän sanoman edessä ei ole kysymys vain kirkosta tai yhteiskunnasta yleisesti, vaan on kysymys meistä jokaisesta.
Lopulta olennaisinta on, että me itse otamme Jumalan muuttumattoman sanan vastaan ja annamme sen muuttaa elämämme. Useimmat meidät on kasteessa otettu Vapahtajan yhteyteen ja Jumalan lapseksi. Meiltä kysytään, olemmeko eläneet niin kuin Jeesuksen seuraajan tulee. Olemmeko noudattaneet Jumalan tahtoa, pitäneet hänen käskynsä, rakastaneet Jumalaa yli kaiken ja lähimmäisiämme kuin itseämme? Meitä kutsutaan tekemään parannus ja uskomaan syntimme anteeksi Jeesuksen sovitustyön tähden.
Onhan meidät sentään hyvin lunastettu. Siinä on tämän ja tulevan elämän lupaus.
”Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan.”
Sanoma ristiinnaulitusta Jumalasta voi jälleen uudistaa kaiken.
Siksi päätän niin kuin luulen sen vanhan saarnamiehen päättäneen puheensa ja niin kuin Paavalikin sanoi tuossa 2. Korinttilaiskirjeen 5. luvussa:
”Suostukaa sovintoon Jumalan kanssa”.
|
